Tuijotan ylös tähtiin. Pien karvahatusta kiinni ettei se valluisi hiuksiani myöten pois piästä. Niska kenollaan seison keskellä tietä. On ihana olla tiällä. Kaukana katuvaloista. Hälinästä. Sammutan ohtalampun ja nautin pimmeyvestä. Puut napsahtellee kun pakkanen taas kiristyy. Kahon taas tähtiä ja mietin että halluisin tietee niistä enemmän.
Myö maaseuvun viimeiset asukkaat olemme syrjäseutujen kunniavieraita. Myö saamme kokkee aijon pimmeyven, nähä revontuliin tanssin ja tuijottaa ylös linnunrattaan, kuten jo aiemmat polvet ennen meitä ovat tehneet. Vaikka maaseutu tyhjenisi ihmisistä niin ei elämä täällä koskaan kuole. Aina jossain vipeltää hiiri, lintu tekkee jonnekin pessää. Kevvään tullen puut mennee silmulle ja ruoho nousee aina talaven jäläkeen. Kaikki tämä tapahtuu vaikkei ihmistä ennää olisi. Koen olevani kunniavieras seuratessani kaikkea tätä ihan tässä omassa elämänpiirissäni. Jonkun mielestä suppeaa peräkorpielämää mutta miulle tiällä on todella kaikki. Edelleen herkistyn jos joku kyssyy missä sie halluisit olla? Vastaan aina, en missään muualla kuin tiällä. Pien etuoikeutena että saan seurata tätä kaikkea ympärillä olevaa elämää vuuesta toiseen, päivästä toiseen, aamusta iltaan. Saan nähä aamuauringon pisaroivan hangella ja entäs iltapäivällä se hetki kun kaikki maalautuu pastellin siniseksi ja vaaleanpunaiseksi, mie arvovieras saan nähhä senkin.
En ossaa surra sitä että maaseutu tyhjenee. Ehkä se tyhjenee ihmisistä ja ihmisten tarvitsemista palveluista mutta toistaiseksi mehtä ei ole tyhjentynyt marjoista. Niin kauan kun on mustikkaa mättäällä ja puolukoita varvussa, niin kauan on toivoa. Niin kauan kun pääskypari pallaa pihapiiriin. Niiin kauan kun saan aamuisin avata navetan oven ja nään silmäparien tapittavan tulemistani navettaan. Niin kauan on toivoa.
Niin kauan on toivoa kun on elämää. Ja elämä ei koskaan lopu, se vain kiertää ajassa ja pallaa tänne aina uuelleen.