Paljainjaloin viilettävä villilapsi
Olin villilapsi. Luonnonlapsi. Parhain ystäväni oli perheen koira, jonka kanssa seikkailin ja leikin. Oli ympärilläni muitakin lapsia mutta koiran kanssa koin syvää yhteyttä, sisaruutta. Halasin Jeppeä ja olin sitä mieltä että en lähtisi kouluun. Mitä mie koulussa tekisin kun kotona ja metsässä oli koko maailma? Siskoni sannoivat että “polliisit hakkoo siut jos et mene”. Olin vastaanpullikoija jo tuolloin. Koulussa pärjäsin mutta hiljaa en olisi malttanut olla saati istua paikoillaan. En oikein sopeutunut muottiin. Ainaiset stipendit lipuivat viereeni, ympärilleni, ei koskaan miulle. Omien lapsien kevätjuhlassa tajusin kuinka syvä haava oli. Koin ettei minnuu nähty koskaan koulumaailmaan sopivana, stipendit olivat se kuuluisa kirsikka kakun päälle.
Tietämättäni pelkäsin elämää. Koulumaailmassa painoin menemään yli 20-vuotiaaksi. Lähinnä mietin, mikä miusta tulisi. Mikkään ala ei tuntunut omalta, en tuntenut ihteäni. Ainut mitä halusin oli vaellella luonnossa ja ellää elläinten kanssa. Suoritin kuitenkin täydellisesti yhteiskunnan luoman illuusion elämästä, päälle parikymppisenä omistusasunto, vakityöpaikka ja se Volvo. Oli meillä ensimmäinen koirakin, kultaisennoutajansekoitus Sulo. Olin hypellyt tasohyppelypelin loppuun. Muistan kun katsoin silloisen kotimme ikkunoista ja mietin että tältäkö tyhjyys tuntuu. Jokin tässä on väärää. En tiennyt mitä etsin mutta tiesin, että tätäkään se ei ollut. En tiennyt mitä kaipasin, sisälläni oli vain tyhjä kohta, ontto, jossain siellä sydämen tietämillä.
Olin puihin kiipeilevä villilapsi. Uin kesäisin niin paljon että evät melkein kasvoivat. Elokuisina iltoina tuijotin mökin ikkunasta ulos nähdäkseni lepakoita. Lisäksi rakastin ötököitä. Jopa niin paljon että tönäisin naapurin pojan tiiliseinään hänen uhatessa liiskata rakkaat hyönteiseni. Oli tukkimiehentäi Liisa, oli sammakonkutua kasvamassa pesuvadissa, perhosiakin. Nykyään mikkään ei olisi sallittua enkä todellakaan sallisi omieni tehdä näin. Mutta miulle se oli koko maailma. Seurata elämän kasvua ympärilläni, olla osa sitä.
Jossain vaiheessa yhteiskunnan pyörteissä menetin tärkeimmän osan itsestäni. Sen aidoimman. Osan miusta joka painui todella piiloon. Silti aina mukanani kulki haave lehmistä, elläimistä, palluusta maalle ja palluusta luontoon. Lopulta käänsimme suunnan. Koin etten ollut koulu-urallani oppinut taitoja, joita oikeasti halusin. Kasvattamaan ruokaa, keräilemään, elämään maalla, olemaan omavaraisempi. Koin etten tiennyt siitä oikeasta elämästä oikeastaan yhtään mittään.
Meni kauan houkutellessa sitä aidointa minnuu esille. Ojensin kättä ja sanoin, että tule vain. Siellä hän oli, se pieni puihin kiipeilevä tyttö. Paljainjaloin viilettävä villilapsi. Pisamia poskipäillä, punaiseen leiskuva polkkatukka. Hän joka oli ollut todella kauan piilossa jossain kuoren alla. Hänen etsintä on tehnyt kipeää, on satuttanut ja itkettänyt. Anteeksi kun hylkäsin siut, sen kaikista aidoimman osan itseäni. Nyt kävelemme omilla tiluksilla käskäissä. Sanon, kaho tuonne. Tuolla on siun lehmäsi. Lampaasi ja vuohesi. Tuolla on kanalasi ja siulle rakkaita hyönteisiäkin on. Mehiläispesiä pellon reunalla. Tässä on elämänkumppanisi, omat koirasi. Kissojakin pyörii hiirijahissa.
Ennää miun ei tarvitse ehtiä ihteäni. Kaikki on täällä. Kotona. Omalla tilalla. Omassa maailmassa ja kuplassa. Saan olla täällä missä aurinko laskee Myllymäin taakse. Paikassa, jonne linnut kevväisin pallaavat ja mie saan assuu täällä. Kesästä toiseen, talvesta toiseen. Ja olen aina oottamassa milloin lintuni pallaavat.
Vuodenkierto jättää jälkiä minnuunkin. Toivon että saan olla täällä niin kauan että hiukseni harmaantuvat ja kasvoille kertyy elämänkierteitä. Toivon että saan olla täällä elämäni loppuun asti, kunnes kuolema meidät erottaa. Vaikka ei sekään erota. Siirryttyäni tuonilmaisiin aion kierrellä puutarhassani, sivellä tammien runkoja ja ihastella keväisiä valkovuokkoja. Katsella sitä minkä mie, myö jätimme jälkeemme.
Muistoksi itsestämme, tänne maan päälle.
