Siivet
Viime viikolla pääsin pallaamaan muistoihin, aikaan kun myö muutimme tänne Varmon kukkaroon. Jouduin kaivelemaan muististani asioita jotka ovat painuneet jo osittain unholaan. Palasin hetkeen, siihen 29-vuotiaaseen nuoreen naiseen, joka oli tehnyt siihen astisen elämänsä isoimman muutoksen. Olin muuttanut maalle. Tietenkin lasten syntymät on elämää mullistavaa aikaa mutta se, että rohkenee tehhä ensimmäistä kertaa elämässään jotakin mitä itse todella tahtoo. Se on maata mullistavvaa. Tai no. Ehkä äidiksi tuleminen päälle parikymppisenä on myös ihmeellistä nykymaailmassa. Hyväksyttävämpää lie on sanoa haluavansa äidiksi kuin se että sannoo, mie haluaisin muuttaa maalle.
Kun kahtelen täältä, seihtemän vuuen päästä tulevaisuuesta tuota naista, hyvin eksyksissä olevaa ihmistä, halluisin napata hänet kainaloon ja sannoo että hyvä sie. Hyvin sie vejät. Kaikki tullee menemään hyvin vaikka elämä aallokkoista onkin. Meillä kaikilla. Ei tarvinnu ootella maallemuuttoa sinne eläkeikkään kuten isäntä kaavaili vaan rohkenitte toteuttaa täysin ommaa, suurten maailman mullistusten kynnyksellä. Pandemia, sota Euroopassa. Tuntui kuin jättäisi uppoavan laivan kun pakkasimme sen hetkisen omaisuutemme ja muutimme muuttotappiokuntaan.
Muistan aina sen ensimmäisen illan täällä. Meitä ympäröi lumi, pakkanen ja suuri kirkas tähtitaivas. Olin jo unohtanut millaista on olla täysin pimeässä. Sytytin ohtalampun mutta noppeesti opin sen ettei kirkkaina pimmeinä talviöinä tarvita ylimääräistä valloo. Pötkähin hankeen ja kahoin yläpuolellani olevaa Linnunrattaa. Siinä hetkessä miulla oli kaikki. Ei kettään missään, ei ääntä, ei valoja. Vain pakkasessa paukkuvat puut ja yksi elämänsä muuttanut naisihminen selällään lumihangessa. Tiesin, että sisimpäni oli tuonut miut sydämeni kottiin.
Olen ollut intuitiivinen aina. Jo silloin lapsena. Tunsin suurta tuskaa että oli mentävä kouluun. Maailma olisi auki muualla, ulkona, perheemme koiran kanssa rinnatusten kulkien. Elämäni oli ulkona. Juoksin pitkin mehtiä, kiipeilin puihin kunnes muurahainen meni housuihin, laskeuduin sieltä alas kuin marakatti ja kirmasin kottiin huutaen MIULLA ON MUURAHAINEN HOUSUISSA. Olisin vain halunnut kasvattaa sammakon kutua pesuvadissa ja laskea nuijapäijänä ojjaan ja seurata heijän matkaansa kasvamista suuriksi sammakoiksi, tutkia perhosia ja puolustaa tukkimiehentäi Liisaani naapurin pojilta. Eräs naapuruston pojista uhkasi tallata leppäkerttuni, joten tönäisin hänet talomme tiiliseinään. Niin totaalisen vannoutunut ötökkäintoilija olin. Ja ennen kaikkea tosissani elämäntapani suhteen.
Vaikka koulussa jo sanottiin että tuo lapsi ei opi lukemaan ensimmäinen vuonna, on liian vilkas, eläväinen ja äänekäs. Ei yhtään sopiva tänne siis, tiesin sen sisimmässäni itsekin. Koitin muuttua. Mutta kun elämän palo on isoa, sitä on hankala sulkea purkkiin ja laittaa kantta kiinni. Hammasta purren kävin kouluja korkeakoulututkintoon saakka ja tuntui että luu jäi vetäjän kätteen. Oloni oli ontto. En ollut oppinut oikeasta elämästä yhtään mittään. Kaipasin sinne jonnekin, tiesin kyllä minne. Lapsuuteni mielenmaisemaan, jossa ukki opetti asioita, isä näytti linnunpöntöissä pesiviä lintuja, etsisin omassa seurassani rannoilta kotiloita.
Sisäinen maailmani oli niin valtavan suuri ettei se neljän seinän sissään sopinut. Piti luoda kaksi uutta ihmistainta tähän maailmaan että muutos sisimmässäni sai lopulta tuulta alleen. Koin kaupungin kahleiksi elämäni ympärillä. Miun maailmani on jossain siellä missä tiet ovat hiekkaa, mehässä ei mennä polkuja pitkin ja mehässä todennäköisempää on törmätä karhuun tai hirveen kuin toiseen ihmiseen. Ja sinne mie halusin palata, maalle.
Joku viisas on sanonut että lasten täytyy tuntea juuret että voi kasvattaa siivet. Ja siinä jos missä, piilee elämän suurin viisaus. Mie tunsin miun juuret mutta en siipiäni. Kaupungissa en kokenut niille olevan tillaa kasvaa saati levittää. Nyt kun seihtemän vuotta on kulunut, voin sannoo, että se eksynyt nuori nainen on löytämässä myös siipensä, siinä samalla tutustunut omaan itseensä.
