Villa Varmon synty

Missä syntyi Villa Varmo? Villa Varmo syntyi missä miekin. Paikassa jossa elämän alkutaipaleen, ihmistaimen juuret juurtuivat ja palaset miuksi muotoituivat. Villa Varmo syntyi siellä missä paljaat varpaat viilettivät apilaniityillä, sormet silittivät vasikoiden päitä. Missä pieni pisamakasvoinen tyttö halasi koiraa ja piti kissaa hellästi sylissä. Venneen keulassa keikkuessa, järvivedessä uimassa niin kauan, että kasvaa evät ja kidukset. Siellä kaikessa, lapsuuessani syntyi Villa Varmo.

Kasvu kohti aikuisuutta katkaisi suhteeni kaikkeen tähän. Tuli kaupunki ja kaupungistuminen mutta silti sisimmässä aina kaipuu maalle ja mehtiin. Juoksemaan paljain jaloin. Elämään ajattomuuteen ja ikuisesti kestäviin kesäpäiviin. Kuinka kauan ihminen voi kulkea ihteään vastaan? 18-vuotiaana ilmoitin poikaystävälleni että haluaisin oman lehmän. Olin ihaillut Olga Temosta ja hänen elämäntapaansa ellää tätä elämää. Jossain syvällä ihessäni tiesin että kaikki voisi olla toisin. Meni kauan ennen kuin itse uskoin siihen tarinaan että elämä voisi olla enemmän. Ensin piti kasvattaa sisälläni kaksi pientä tainta. Pienten taimien juuret eivät kasva betonista läpi. Hyö tarvitsee ympärille ilmaa, rauhaa, tylsyyttä, elläimiä, mehtää, valoisia öitä ja pimmeetä kaamosaikaa. Toisin sanoen maaseutua. Vain siellä kasvaa juuret maahan ja maalle. Sanon aina että haluttiin tarjota lapsille maalaislapsuus, todellisuuessa lapsia tuli enemmän. Toin myös ihteni. Mielikuvassa otan sitä pientä minua kädestä kiinni ja talutan kohti maatilan pihapiiriä. Kaho sie tyttöne, tässä on siunkin kotisi, sanon. Silitän polkkatukkaa ja kuiskaan: juokse vappaana, ole villinä ja totteuta nyt mitä sydämesi sannoo. Tässä mie olen, tukemassa sinnuu kohti sitä mitä sisimpäsi halajaa.

Pienen tytön sisin voi halajata monia asioita. Miun halaji elläimiä ympärille. Ei tuotantoon vaan elon toveriksi, yhteiseksi tavaksi olla ja ellää. Löytää ne kadonneet palaset ihestäni. Lapsuuessa olin täysi, miulla oli kaikki. Mummolan tila, oma vasikka, jolle käyvä ruohoa. Piha, jossa juosta paljain jaloin. Koira kasvinkumppanina. Mitä muuta sitä voisi elämäänsä toivoa. Se on aijointa lapsuutta kun saapi ternimaijosta tehtyä pannaria, savumuikkuja suoraan savustuspöntöstä. Kun jäätelö valluu pitkin suupieltä ja siihen jäätelöön irtoaa ensimmäinen hammaskin.

Kaikki nämä hetket jättivät jäljen minnuun. Koitin sulkea sen puolen ihestäni, koska eihän maalla voi ellää. Ei siellä ole mittään eikä sinne muuta kettään. Joskus kuitenkin elämä heittää etteen hulluja seikkailuja ja totteen käypiä unelmia. Sellainen tapahtui miulle, onnekkaalle. Kymmenen vuuen kierros kaupungissa opetti, että se ei ole miun paikka ellää. Mie kuulun sinne missä pimmee on pimmeetä, valoisa valoisaa. Paikkaan, jossa kuovi pessii pihapellossa ja kävelymatkan päässä on Kettukumpu. Siellä missä ei ole mittään, siellä on miulle aivan kaikki.

Pala palalta tyhjillään olleesta maatilan pihapiiristä tuli Villa Varmo. Paikka, jossa maallemuuttajasta tuli artesaanilankuri ja mehiläispientarhuri. Ennen kaikkea se pieni mie, jonka aikanaan hukkasin itseltäni. Villa Varmon kautta löysin sen aidoimman minän ja taas rauhan ihteni kanssa. Kiitos universumille tästä seikkailusta, jota saan kutsua elämäkseni.

Riikka